perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Vähän novellin tynkää

Illan ”yhdet” venyivät yön pikkutunneille ja lopulta peti kutsuu vasta kuuden maissa. Tosin, ilman lämmittävää kainaloa, tällä kertaa.
Aamulla herätessä suussa on paska maku, niin paska, ettei vesikään muuttanut asiaa lainkaan. Silmät seisovat päässä, kuin olisi huumeita vetänyt ja muisti oli katkennut sitten puolen yön. Hiukset sotkussa ja meikit levinneenä pääsen sängystä, kovasta sellaisesta ylös, menen kylpyhuoneeseen, katson itseäni peilistä ja irvistän. Hampaat ovat olleet pesemättä eilis aamun jälkeen. "Yök", pääsee suustani.

”Olikohan se viimenen sittenkin liikaa?” kämppikseni Saija, kavereiden kesken vain Sale oli hiipinyt kylpyhuoneen ovelle nilvimään. Saija on fiksu. Niin helvetin fiksu, että osaa lopettaa ajoissa. Ennen, kuin on nolannut itseään maailman, eli lähi pubin silmissä. Saija kittasi eilen illalla viimeiset jo ennen kymmentä, muistaakseni. Ja ennen kymmentä otetut eivät olleet muuta, kuin siideriä, muistaakseni. Kirkkaisiin tämä fiksu likka ei koske -hän jättää ne minun kaltaisille ihmisille. Minä kun ei osannut lopettaa ennen valomerkkiä, enkä vielä silloinkaan.
Minä, joka tottelen kamalaa nimeäni Sari, mutta kutsutaan minua vain Ässäksi, niin kuin S, niin kuin Sari. Ok?

”Ei hemmetti, tänään on se työhaastattelu! Enhän mä voi tän näkösenä ja -hajusena sinne mennä!”, muistin ja Sale katsoi minua ilmeellä no senkin urpo, oisko kannattanut eilen sitä miettiä. Ehkä olisi. Nyt on jo myöhäistä. ”Soita sinne ja sano, että oot kipeenä, kyl ne hiffaa ja antaa toisen ajan.”, Sale lohdutti. ”Ehkä se on parasta.”, vastaan ja kaivelen kännykkääni laukusta. Sitä ei löydy. ”Jos fooniis etit, niin lahjotit sen eilen jollekkin japskille, joka oli eksynyt porukastaan ja löytänyt tiensä baariin. Yritit vokotella sen, mutta se ei ymmärtänyt suomea, eikä kyllä englantiakaan”, Sale valoitti ja tarjosi omaa puhelintaan. Otin sen vastaan mitään sanomatta ja näpyttelin puolimuistista puhelinnumeron, jonka tiukka nutturpäinen jakkupuku muija oli Sossusta antanut.
Numerosta vastataan, esitän asiani, linjan toisessa päässä ymmärretään, kun esitän vähän yskäistä ja niiskutan luuriin. Antavat toisen ajan ylihuomiseksi. ”Jes!” huudan heti, kun olen sulkenut puhelimen viimeisen niiskauksen ja yskänpuuskan jälkeen. ”Ylihuomenna puol 11, muistuta huomenna, etten lähe baariin. Tää on tärkee keissi, mun on pakko saada se duuni.” Sanon Salelle, joka omistaa meidän asunnon ja on ihanan ymmärtäväinen noissa jutuissa... Vuokra-asioissa, tarkemmin ilmaistuna. Olen sille kahden kuukauden vuokrat pystyssä ja duuni olisi nyt enemmän kuin tarpeen. Edellisestä paikasta sain kenkään johtuen mun ”huonoista elämäntavoista, jotka häiritsevät työntekoani” oli pomo sanonut ennenkuin piti palauttaa työpuku. Ihme niuhoja. Kyllähän nuoret ihmiset nyt juhlii. Pitäis sitä vähän enemmän ymmärtää!
Ylihuominen koittaa. On perjantai 13. päivä, mutta jaksan uskoa, että olen pian Citymarketin leipähyllyjä täyttämässä. Toivotaan parasta.

On niitä parempiakin kirjotettu... Mielipiteitä, kiitos! :)

Psst: Tällähetkellä olen varmasti jo tulossa kohti kotia, ehkäpä vielä tänään (tai realistisesti sanottuna huomenna) voin luvata jotain postausta ei-ajastuksella. Jotain matkakuvia sun muuta matkakertomusta luvassa. Stay tuned. Tai älä ookkaan, jos ei kiinnosta. :D

2 mielipide(ttä):

runotyttö kirjoitti...

Kirjoitat tosi sujuvasti! Hyvä novelli, jatka kirjoittamista :)

Rosa kirjoitti...

runotyttö : Kiitos, enkä ole kirjoittamista lopettamassakaan! :)